Oon ollu niin heikoilla hangilla ja si pikitiellä. Syksyn ja kesän aikana ehti sattua ja tapahtua elämääki suurempia asioita. Ollaan tapeltu, annettu puukkoa, otettu puukkoa, menetetty hiuksia, laitettu vähä lisää hiuksia, sairasteltu, alotettu lukio, taukoiltu lukiosta, vedetty rahat kurkusta alas, tehty kovasti töitä ja ennen kaikkea rakastettu.
Se kesä oli ja meni. Käteen ei jäänyt juurikaan mitään järin positiivista. Positiiviset asiat on, että oon saanu niiiin paljon ihania uusia ja uusia vanhoja ystäviä. On pidetty hauskaa. Itketty ja enemmän naurettu toisiimme nojaten.
Otin oman vuokrakämpän tuosta Lapuan keskustasta, kun koti ei ollut enää kaikkien perheenjäsenten koti, päätin sitte tehdä oman kodin kahden ihanan kissavauvan kanssa. Asiat on nyt niinku pitääkin, ainakin melkein.
Miten voi olla, että kaikki tiet johtavat aina Roomaan ? Tätä oon itteltäni koko kesän kyselly. Ja turha reissu oli Roomaan, taas. En ees tiiä mitä olin hakemassa. Koska ei tuntunu missään, siis tunnetasolla. Tunnevammanen and that's it. No can do. Se oli ja meni, taas. Repsahdan vielä, tiedän sen.
Mua ahdistaa, kun siinä on joku. Ja sitte ahdistaa se, kun siinä ei ole ketään. Mitenkäänpäin ei ole hyvä. Vaadinko liikaa? Annanko liikaa itsestäni vai liian vähä? Petyn kumminkin, vaikka en ole itse päättänyt vielä mitä edes haluan. Ei ole helppoa tässä kellään, tiedetään.
Oon vaa oppinu että pään lyöminen seinään ei auta. Kiitos rakkaan exäni.
Olen luonut semmosen kuoren, joka ei välitä. Si osaan pitää sen kulissin, johon ei satu.
Joskus kun oon miettiny että meneekö mulla hyvin vai huonosti, kysyn kylältä että mitä ne sanoo, miten mulla pitääs mennä. Ei nyt iha oo menny yksiin aina. Mutta hyvinhän tässä, ei siis mitään valittamista. Mulla on uusi tukka päässä, kiitoksen mimmille, kun puolet jäi Vaasan kujille.
Ensi viikolla palaan kouluun. Taas. Katsotaan miten käy sitte tän opiskelijan, kun tuo koulu ei juurikaan hoksuta, tämän sairauden takia. Sairaus on pistäny niin paljon kapuloita rattaisiin. Lääkkeet ei enää tehoa niinkuin niiden pitäisi. Aika voimaton olo alkaa olla. En kumminkaan luovu korkokengillä kävelystä tai mistään muustakaan jalkoja, selkää ja lantiota rasittavissa liikkeistä. Phah. Vaikka välillä näyttääkin siltä, että ei tästä nyt taas tuu mitää. Vitut niille si. Si ku aletaan tarvittee tekoniveliä nii rauhotun tai viimeistään sitten, kun olen pyörätuolilla Pub Väiskissä ja kaverit lykkää mua eteenpäin :D si voi olla että jää tanssilattiat välistä.
kattellaa ja ihmetellään !
-JENNA
